Ryhmäsadhana

Ensi kosketukseni kundaliinijoogan ryhmäsadhanaan oli Lontoossa vuonna 2003. Olin vasta ensimmäisellä viikkotunnilla käynyt, kun opettaja tunnin jälkeen mainosti lauantaista sadhanaa kaikille – se olisi joku erityissadhana jostakin syystä. Ystäväni, joka oli kundaliinijoogaa jo pidempään harrastanut, oli kavereidensa kanssa menossa, minunkin piti päästä. Rytinällä mukaan vaan, ajattelin. Niinpä, sinä lauantaina kello 4 ylös ja pesulle, kello 4.30 taksilla Lontoon laidalta toiselle. Istuimme piirissä, noin parikymmentä tyyppiä, suurin osa valkoisissa vaatteissa ja turbaaneissa. Japji-rukouksen luku alkoi ja kun se minuutti toisensa jälkeen vain kesti ja kesti, mieleeni hiipi epäilys, että olenkin päätynyt jonkun lahkon uskonnolliseen harjoitukseen.
Tämä epäilys ei heti häipynytkään, vaan jatkui joogaosuuden ajan. Muistan vieläkin, että kriyana oli Kriya for Regeneration, jossa niskaseisonnassa potkittiin takapuoleen monta minuuttia. Muun muuassa.
Mantrameditaatio-osuus sitten nappasi minut. Pidin sävelmistä, ne olivat kivan melodisia ja oudot sanatkin alkoivat monen toiston jälkeen hieman mieleen painua, vaikkei minulla niitä lapulla nähtävänä ollutkaan. Mutta syvimpänä oli se fiilis, joka mantroista tuli. Jonkin tutun luokse paluu, tunnistus jostakin tärkeästä.
Sadhanan jälkeen tuntui, kuin vuosien lika olisi pyyhitty linsseistä pois ja näkisin nyt taas kirkkaasti. Tunsin itseni herkemmin ja olin rauhallisempi ja toiveikkaampi kuin pitkään aikaan. Tiesin, että tämä on nyt menoa, enkä entiseen ole sen jälkeen kaipaillut.
Suhteeni ryhmäsadhanaan on tämän ensimmäisen kosketuksen jälkeen vaihdellut. Joskus on herääminen tuntunut ylivoimaiselta, joskus olen suorastaan puhkunut innosta mennessäni sadhanaan. Toisinaan taas koko tapahtuma on tuntunut tylsältä, ja toisinaan olen tahtonut itse vetää sen alusta loppuun saakka.
Se, mitä nämä vuodet ja eri ryhmäsadhanakokemukset eri kulttuureissa ja paikoissa ovat opettaneet, on että ryhmäsadhanassa käyvän joogin elämä on kyllä usein väsynyttä, mutta koko ajan on niin onnellinen ja kevyt olo, että se kaikki uhraus ja vaikeus on todellakin sen väärtiä. Japjissa ei turhaan puhuta Amrit Velan (aamun pikkutunnit) aikaan harjoittelemisesta tienä Ykseyteen.
Toinen, mitä olen huomannut ryhmäsadhanakokemukseni luovan, on ”keep up spirit”. Aluillaan olevassa sangatissa ryhmäsadhanan jatkuvuus ja yleensäkin toimivuus on ollut haasteellista. Yhteiskunnassamme ryhmätietoisuus ei synny spontaanisti. Ryhmät ja sosiaaliset kontaktit koetaan osittain hankaliksi eikä niitä usein pidetä suuressa arvossa. Niinpä myös sadhanan toimivuus on joskus ollut vähän niin ja näin.
Kunnes nyt keväällä 2013 perustimme sadhanaryhmän, joka on sitoutunut käymään viikoittaisessa sadhanassa ihan joka kerta, ellei pää ole kainalossa (keep up spirit!). Lisäksi otimme käyttöön ilmoittautumissysteemin eli sadhanan koordinoijalle ilmoitetaan, kuka on tulossa. Näin kenenkään ei tarvitse raahautua paikalle yksin tai kaksin. Paikalla on aina vähintään 4 ihmistä (usein enemmänkin) jakamassa ja yhdessä rakentamassa tätä kaunista, elävöittävää kokemusta sille optimaalisimpana aikana, Amrit Velan pikkutunneilla, jolloin alitajunnan puhdistuminen on voimakkainta ja yhteys Äärettömään syntyy helpoimmin.
Ryhmäsadhana on suuri lahja, jonka olemme tässä traditiossa saaneet. Se on Yogi Bhajanin opetusten helmi, jota kannattaa harjoittaa, ellei pää ole kainalossa. Vaikkei itse sadhana tapahtumana olisikaan joka kerta niin ekstaattinen tai kokemusrikas tai edes egon kannalta siedettävä, tai vaikkeivät kanssa-sadhanaajat olisivatkaan parhaita kavereita, keep up. Egon taipumus on eristäytyä ja käpertyä itseensä ja siten välttää sitä hiomapintaa, jonka ryhmässä olo mahdollistaa. Tarrautuminen mukavaan elämään, miellyttäviin kokemuksiin tai egon mieltymyksiin ovat henkisen tien haasteita, joiden ylitse voimme päästä. Suurin ryhmäsadhanan antama aarre onkin henkinen voima, joka ryhmässä syntyy, sekä hyvin hienosyinen, hitaasti syntyvä timantti, jota meistä hiotaan, kun vain jaksamme itsemme ryhmässä kohdata.

Sat Darshan